Puolukkametsän kummajainen
Puolukkametsässä on hiirenhiljaista. Aurinko paistaa varovasti sinne tänne, aivan kuin suojelisi jotain säihkyvillä, pitkillä käsivarsillaan.
Puolukat ajattelevat olevansa puita ja punastuvat ajatuksestaan. Muurahaisten mielestä ne ovatkin, niin myös hämähäkin ja kovakuoriaisen.
Puolukkametsässä on niin hiljaista, että Metsänhaltija Tapio alkaa ihmetellä, miksi tuulikin pidättää hengitystään. Hän kysyy puolukoilta:
"Mitä on tapahtunut?"
Mutta ne näyttävät ympäripyöreiltä, eivätkä vastaa.
Haltijatarkin tulee ihmettelemään hiljaisuutta. Hän katselee puolukkapuusta toiseen, auringon osoittamia kohtia, mutta ei näe mitään erikoista, kunnes hiukan kauempana, puolukkapuiden keskellä, on jokin. Mikä kummajainen se on? Haltijatar Mielikin mielestä se näyttää suloiselta ja hän haluaisi sen lemmikikseen. Tapio huomaa puolukoiden keskeltä pilkistävät korvat ja menee lähemmäksi. Hän silittää otuksen turkkia ja sanoo vaimolleen:
"Tämähän on pieni kärppä."
Kärppä hypähtää kärppänä siksakkia puolukoiden seassa ja Mielikkiä naurattaa. Se on niin nopea, että näyttää siltä, kuin olisi monta kärppää samanaikaisesti puolukkametsässä loikkimassa. Tapio toteaa, että annetaan kaverin mennä menojaan ja valitaan hiukan rauhallisempi lemmikki. Sitäpaitsi se taitaa olla yhtä vilkas päivällä ja yöllä.
Haltijattaren pieni sininen koira tulee vauhdilla puolukkametsään muistuttamaan itsestään ja alkaa nuuskia nenä väpättäen kärpän jälkiä. Se pyörii ja hyörii aikansa, kunnes kipittää Mielikin ja Tapion luo yllättyneen näköisenä.
"Taisit kadottaa jäljet", toteaa Mielikki ja nostaa koiran syliinsä.
Kärppä loikkii jo kaukana olevan puron yli ja kaivautuu metsämyyrän perässä maanalaiseen koloon vikkelästi, sammaleet ja multa pöllyten.
